28.12.2023: Tietäjyys asuu ahdistuksen ytimessä
Tämä on kuvaus siitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Ei kirjoitus sotilasliitto Naton puolesta tai sitä vastaan. Ei pyrkimys muuttaa asioita tai arvostella, vaan yksinkertaisesti kuvaus siitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Mitä tapahtuu minulle, sinulle, Suomelle? Mutta kuka minä olen, ja miten minä voisin tietää, mitä tapahtuu sinulle, kun en edes tunne sinua? Tai miten voisin tietää, mitä tapahtuu Suomelle, kun välillä tuntuu, ettei pääministerikään tiedä? Minä tiedän siksi, että olen tietäjä. Ja tietäjät nyt vain tietävät asioita. Ei silloin sen suuremmin tarvitse ymmärtää kaikkea tai tietää jokaista yksityiskohtaa. Ne ennemminkin häiritsevät tietämistä. Tietäminen tapahtuu syvällä omassa itsessä. Se on shamanistinen tila, johon liittyy läheisesti epämääräisen ahdistuksen ja kuoleman tunteiden läsnäolon hyväksyminen. Joskus pitkäänkin. Se on syvän alitajunnan, avoimen sydämen ja tietoisen mielen välisen vuoropuhelun kovassa paineessa hioutunut timantti; tieto siitä, mikä on.
Siksi muiden ihmisten, Suomen ja koko maailman tapahtumien ymmärtämiseksi riittää, kun ymmärtää, mitä tapahtuu itselle juuri nyt. Mutta se onkin sitten ymmärrettävä kunnolla. Kun näin tapahtuu, silloin ihminen vain tietää, ja silloin on tietäjä. Tietäjä ei väitä tietävänsä, mitä joku muu tuntee, ajattelee tai kokee. Hän vain tietää asioita ja kertoo omalla tavallaan sen, minkä kokee tärkeäksi kertoa. Sellaisena tähän kirjoitukseenkin tulisi suhtautua. Uskoit sitten tietäjyyteen tai et.
Olen tämän syksyn ja loppuvuoden aikana kokenut jatkuvasti kasvavaa epämääräistä ahdistusta. Se on ollut suurempaa ja syvempää kuin omaan elämääni normaalisti liittyvä ahdistus ja se on koko ajan tiukentanut otettaan. Tapahtuu jotain, mistä tietoisuuteni ei saa kiinni, ja se tuntuu kehossa epämääräisenä möykkynä. On vaikea keskittyä, olen hermostunut ja ehkä jopa peloissani. En vain ymmärrä miksi, ja ajoittain olen jopa epäillyt, että olen tulossa hulluksi. Tuntuu, että jokin sisälläni kalvaa ja huutaa: tee jotain! Ja minä yritän parhaani. Teen jotain ja sätkin eri suuntiin, mutta tunne ei mene pois. Mikään ei auta ja mikään ei tunnu tuovan kestävää merkityksellisyyden tunnetta elämääni.
Tänään sitten heräsin aamuyöllä jonkinlaiseen oivallukseen siitä, mikä minua ahdistaa ja miksi. Hyvä ystävämme kävi eilen yllättäen luonamme ja purki omaa ahdistustaan ja pahaa oloaan ihanan avoimesti ja rehellisesti. Luulen, että hänen käyntinsä ja jurttamme kamiinan loimussa käyty keskustelu virittivät minut sellaiselle taajuudelle, että ahdistukseni juurisyy nousi pintaan nukkuessani. Tietäminen tapahtuu minulle usein juurikin nukkuessani, kun ahdistus on ensin vaivannut riittävän kauan. Jokin asia laukaisee tapahtuman, jossa kaikki epämääräiseltä tuntuneet osaset asettuvat käsittämättömällä tavalla paikoilleen. Palapeli rakentuu. Tänään aamuyöllä kävi näin, ja yhtäkkiä olin aivan hereillä. Päässäni oli ainoastaan omituinen ajatus siitä, miten naurettavalta kuulostaa, kun ruotsalaiset käyttävät sanaa ”bajsa”. Ajatus oli niin outo ja kokonaisvaltainen, että aavistin jotain tärkeää olevan avautumassa. Pysähdyin sanan äärelle ja annoin palapelin alkaa rakentua.
Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei suomen kielessä varmasti ole sanalle edes vastinetta. En usko, että Suomessa on keneltäkään koskaan tullut niin söpöä ja pientä kakkaa, että siihen tai sen tuottamiseen voisi vakavissaan viitata sanalla ”bajsa”. Suomessa käydään rehellisesti kakalla tai väännetään paskat. Se kuvastaa kaunistelematta sitä tuotosta, mikä ihmisestä kyseisen toimituksen lopputuloksena ulostuu. Jokin minua huvitti ja ärsytti siinä, miten hassu ja teeskentelevä tuo ruotsalaisten käyttämä sana on. Huvitti siksi, etteivät he jostain syystä voi käyttää rumasta asiasta rumaa sanaa, vaan valitsevat siihen sanan, joka kuulostaa enemminkin vauvan peittelyltä pehmoiseen ja puhtoiseen pyyhkeeseen. Bajsa on kaunis sana. Miten se voisi mitenkään liittyä paskaan? Ja samaan aikaan suututti ja ärsytti siksi, että juuri tuo tapa nimetä rumatkin asiat kauniiksi on mielestäni ruotsalaisille niin leimallinen aivan kaikessa. Se on sitä Solsidan- ja Strömsö-meininkiä, jossa aurinko aina paistaa ja kaikki onnistuu. Ja kun sitten siinä pöydässä erehdyn sanomaan ”kakka” tai ”paska”, kaikki kääntyvät katsomaan kuin spitaalista ja kääntävät sen jälkeen katseensa pois kuin olisin vähä-älyinen. Ja niin minuun sitten sen jälkeen suhtaudutaankin. Tai ehkä tämä kaikki on vain minun omassa päässäni?
Tieto rakentuu usein henkilökohtaiselta tasolta alkaen. Nytkin tiesin herätessäni, että tämä oli vasta johdatusta, ja bajsa-sanan takana olisi myös jokin omia henkilökohtaisia kokemuksiani suurempikin oivallus. Annoin sanan jatkaa avautumistaan ja jäin makaamaan aloilleni. Sitten tunsin, miten sanoja alkoi tulla. Unisena ne on hyvä saada talteen kaikessa kömpelyydessään, ettei niiden sisältämä aitous katoa mielen muodostamiin hienoihin lauseisiin. Niinpä kaappasin puhelimen ja naputtelin siihen ajatuksen Suomen ja Ruotsin kansallistraumoista:
”Ruotsalaisten kansallistrauma on uskaltaa ja yleensäkään osata olla luonnollisia. Kuningasmeininki kahlitsee heitä. He halveksivat barbaarisuutta, luontoyhteyttä ja alastonta totuutta, koska heihin on vuosisatojen saatossa iskostettu ajatus, että se on villien ja alkukantaisten heimojen sivistymättömyyttä, joka täytyy kitkeä sivistyksen ja valistuksen tieltä. Tämä on ollut hyvä syy masinoida sotaretkiä ja vaikkapa noitavainot ja uskonpuhdistukset itäiseen naapuriin.
Suomalaisten kansallistrauma taas on kehdata olla sitä mitä koemme olevamme, koska meitä on siitä arvosteltu ja yritetty opettaa pois. Nyt tämä trauma aktivoituu, kun otamme itsenäisyydestämme taas askelen kohti länttä ja ruotsia, jotka ovat historiassa painaneet alas meidän todellista olemustamme ja voimaamme.”
Tämän kirjoitettuani olin aivan hereillä ja tunsin valtavaa tarvetta jatkaa kirjoittamista. Oivalsin, että tämä on juuri se, mitä nyt tapahtuu. Tämän takia en entiseen tapaan löydä merkitystä isänmaan puolustamisesta enkä koe omakseni niitä päätöksiä, joita Suomen hallitus tekee. Koen ahdistusta siitä, että Suomeen perustetaan 15 Naton tukikohtaa, joissa asuvat sotilaat tuovat tänne energiaa, joka ei tänne kuulu. Ymmärsin, että minulle suomalaisuus on yhtäältä kumartelemattomuutta ja toisaalta nöyryyttä ja rehellisyyttä suuremman edessä; ei ulkoisen vallan, vaan luonnon ja jumalan. Se on sitä, että paska on paskaa eikä bajsaa. Ymmärsin myös, että tuo minulle tärkeä suomalaisuus on tunnetasolla vakavasti uhattuna, ja se on se, mikä ahdistaa. On meillä toki historiamme Venäjänkin kanssa, mutta sinne suuntaan olemme jo välimme selvittäneet ja sotakorvauksemme maksaneet. Venäjän uhka ei pelota minua tunnetasolla, koska se ennemminkin tuo Suomen ja suomalaiset yhteen. Paljon suurempi uhka tuon kansallistunteen, yhtenäisyyden ja omien juuriemme menettämiselle on länsi. Meissä on piilossa olevaa pelkoa siitä, että meitä ei hyväksytä, ja tuo pelko ja hyväksynnän haku ajaa huonoihin päätöksiin. Juuri niin käy nyt Naton ja lännen kanssa tapahtuvan sotilaallisen yhdistymisen myötä. Saamme kuulua joukkoon, mutta millä hinnalla?
Sen sijaan, että meidät väkivalloin tai väkisin pakotettaisiin luopumaan yhteydestämme toisiimme, luontoon ja tähän maahan, meidät lahjotaan. Tämän päivän valloittaminen ei enää lännestä käsin tapahdu sodalla tai pakolla niin kuin Ruotsin valta-aikaan. Se tapahtuu niin, että meidät opetetaan ja houkutellaan ihannoimaan asioita, jotka vievät pois juuriltamme. Ahneuden, pelon ja itsekkyyden ohjaamina alamme tavoitella asioita, jotka lännessä symboloivat hyvää elämää. Sitten puemme itsemme tämän päivän kuninkaiden vaatteisiin, puhumme heidän kieltään, juomme heidän juomiaan, syömme heidän ruokiaan ja viihdytämme itseämme heidän huvituksillaan. Tartumme mahdollisuuteen saada kokea itsemme oman elämämme kuninkaiksi ja kuningattariksi; niiksi, joiden vallan alla kerran olimme. Luulemme näin parantavamme sen kansallisen haavan, joka sisällämme märkii. Samalla pyrimme jatkuvasti parempaan asemaan kuin ihmiset ympärillämme, jotta voisimme tuntea itsemme rikkaammiksi, paremmiksi, sivistyneemmiksi tai mikä ikinä meille onkaan tärkeää. Ja tekemällä näin, kadotamme hiljalleen niin itsemme, yhteyden toisiimme kuin yhteyden tähän maahan ja omiin juuriimme.
Näistä ikävistä mielikuvista huolimatta tunsin myös valtavaa helpotusta. Ymmärsin, että juuri näinhän tämän täytyykin mennä. Tilanne on kuin se painajainen, josta ystävämme eilen käydessään puhui: uni, johon täytyy kerta toisensa jälkeen palata kohtaamaan omat pelkonsa niin kauan, että on voittanut ne eikä enää pakene. Nyt mittakaava vain on aivan toinen. Käsillä on painajainen, joka on koko kansakunnan yhteinen ja syntynyt satojen vuosien aikana. Meidän on kohdattava tuo lännen valta ja sen pimeys taas kerran, jotta voisimme vapautua siitä itsenäisesti ja omin ehdoin. Se on juuri se pimeys, joka on nyt laskeutumassa yllemme ja joka herättää selittämätöntä ahdistusta. Ja se tapahtuu juuri nyt.
Selittämättömäksi tuon ahdistuksen tekee se, että tuota pimeyttä on niin vaikea nähdä, koska se puetaan pelastamisen, auttamisen ja yhteisen hyvän kaapuun. Tuon pimeyden sanotaan olevan se, joka antaa meille turvaa ja suojaa Venäjän aiheuttamalta uhalta. Sen sanotaan olevan se, joka tuo meille vapauden ja varmistaa itsenäisyytemme. Samalla tuo pimeys on kuitenkin kuin Troijan hevonen, joka tuo maahamme ja keskuuteemme läntisen maailman tavan hallita ja käyttää valtaa. Me olemme siitä kummallinen kansa, että emme koskaan (ainakaan tätä ennen) ole alistuneet emmekä myyneet itseämme. Vaikka meitä olisi näennäisesti hallinnut kuka tahansa, me olemme aina senkin vallan alla olleet Suomi ja suomalaiset. Nyt on olemassa suuri riski siitä, että me myymme itsemme vapaaehtoisesti. Sielun ja itsenäisyyden menetys kolkuttaa ovella siellä, minne pelkojamme yritämme paeta, ja missä joku rahastaa niillä.
Me kohtaamme käsillä olevan todellisuuden nyt, koska emme ole historiassamme vielä löytäneet tapaa itsenäistyä ja irtautua lännen vallasta, emmekä ole vapautuneet syviin juurimme liittyvästä häpeästämme. Me olemme maailman ainoita jäljellä olevia ”intiaani-valtioita”; useasta heimosta koostuva alkuperäiskansa, jolla on oma maa. Meillä ei ole varaa menettää ainutlaatuisuuttamme TikTokille tai Teslalle sen enempää kuin Natolle. Kansallisella ylösnousemuspolulla ei pidä eksyä. Aitous, rakkaus ja talvisodan henki pitää löytää tässä ja nyt myös suhteessa länteen. Pelosta käsin tehtävän liittoutumisen sijaan on noustava omaan voimaan ja uskallettava olla Suomi. Ja se on tehtävä uhrautumatta mutta täysin tinkimättömästi.
Taas kerran kyse on myös tasapainosta. Ei pidä jättäytyä ulkopuoliseksi, tahdottomaksi tai taantua sivistymättömien metsäläisten tasolle, mutta ei pidä myöskään kuvitella olevansa keisari uusissa vaatteissaan. Voimme rohkeasti olla suomalaisia sellaisina, jollaisina he tässä ajassa näyttäytyvät. Voimme seistä selkä suorana haavoinemme, arpinemme, karvoinemme, hajuinemme ja takkuinemme ja sanoa, että minä olen Suomi, ja Suomi on minä. Voimme olla totta ja antaa muiden ajatella mitä haluavat. Miellyttää ei tarvitse, se on turhaa. Lopulta bajsakin on aina kasa samaa ruskeaa, haisevaa paskaa, vaikka sen miksi nimeäisi.
Erityisen tärkeältä tämä kaikki tuntuu juuri nyt, kun Suomessa on presidentinvaali tulossa, ja valitsemme kansallemme johtajaa tuleviksi vuosiksi. Tuntuu tärkeältä saattaa nämä sanat laajempaan tietoisuuteen juuri nyt. Ystävämmekin kertoi, miten monet kokevat parhaillaan samaa epämääräistä ahdistusta ja merkityksettömyyttä. Ehkä jonkun muunkin ahdistus helpottaa, kun ymmärtää mitä itsessä ja ympärillä todella tapahtuu. Ehkä silloin saa pimeyden keskellä paremmin kiinni siitä, mitä nykytilanteessa voi tehdä, ja mihin ei kannata eikä tarvitsekaan yrittää vaikuttaa. Ehkä se myös tuo mukanaan selkeyttä ja lohtua ja vahvistaa valoa kaamoksen keskellä.
Mitä sitten voimme tehdä? Aivan kuten tietämisessä, tässäkin henkilökohtainen taso laajenee kohti kollektiivista. Asioihin voi parhaiten vaikuttaa olemalla rehellinen ja totuudellinen niin itseään kuin muitakin kohtaan. Haaste on siinä, että niin on tehtävä aivan kaikessa. Se vaatii ääretöntä uskallusta ja kärsivällisyyttä, mutta vie myös niille syville suomalaisuuden juurille, josta löytyy rauha, viisaus ja Pohjolan valo. Se kyllä säteilee sitten ympäristöön ja tekee sen mitä tarvitaan.
4.2.2025: Ykseys on liittymäpintojen avaamista
Ihmisyys on elämistä erillisyyden illuusiossa. Se aiheuttaa meille kärsimystä, jos emme havahdu huomaamaan tuota illuusiota. Samaistumme herkästi ajatukseen siitä, että olemme luonnosta ja ympäröivästä maailmasta irrallisia erillisiä olentoja ja kuvittelemme olevamme muun elollisen yläpuolella. Vaikka meillä onkin oma tahto ja pystymme liikkumaan irrallisina olentoina, olemme silti energeettisesti sidoksissa niin toisiimme, ympäröivään luontoon kuin planeettammekin. Vielä isommassa mittakaavassa koko universumiin.
Kaikelle elolliselle luonnollinen tila on ykseyden kokemus. Se tarkoittaa kokemusta siitä, että olemme yhtä meitä ympäröivän maailman kanssa erillisestä olomuodostamme huolimatta. Ykseyttä voisi kuvata tilalla, jossa erillisen olennon kaikki liittymäpinnat ovat avoinna ja vastaanottavaisia sen ulkopuolella oleville liittymäpinnoille. Liittymäpinta muodostuu rajapinnoista, joiden läpi elolliset olennot päästävät ulos sen, minkä on tarpeen poistua ja ottavat sisään sen, mitä tarvitsevat. Sama periaate toimii mikro- ja makrotasolla, ja puiden ja sienten välinen symbioosi on siitä hyvä esimerkki. Asian kieltäminen on kuin sanoisi, että minä en ole ihminen, vaan olen itsenäisistä ja toisistaan erillisistä soluista koostuva muodostelma. Jokainen solumme toimii toki itsenäisesti, mutta ne ovat erikoistuneet tiettyyn tarkoitukseen ja tarvitsevat yhteyden viereiseen soluun toimiakseen kokonaisuutena tarkoituksenmukaisella tavalla. Tuon yhteyden välittäjänä toimii solukalvo. Yhtäältä se eristää solut toisistaan ja huolehtii solun sisäisestä tasapainosta, mutta toisaalta se yhdistää ne toisiinsa ja mahdollistaa ”vaihdannan”.
Kun elollinen olento menettää yhteyden ympäristöönsä tai eristää itsensä, se ei enää saa ulkopuolelta tarvitsemiaan asioita, eikä se pysty suodattamaan omaa kuonaansa ulos. Erillisyydessään se alkaa parhaan kykynsä mukaan luoda elämän edellytyksiä ja suojaamaan niitä. Tämä synnyttää sairauden; ykseydestä erillisen vajavaisesti toimivan yksikön. Eristäytynyttä osaa ympäröivät liittymäpinnat aistivat sairauden ja katkaisevat yhteyden erilliseen olentoon suojellakseen itseään niille vieraalta ja hyödyttömältä elämänmuodolta. Pystyäkseen itse ylläpitämään elämää ne luovat uuden korvaavan yksikön tai muodostavat uusia yhteyksiä terveisiin ja avoimiin liittymäpintoihin
Tästä aiheutuu alkuperäiseen elämänmuotoon nähden epämuodostumia, jotka alkavat horjuttaa elämän tasapainoa. Solutasolla kyse on syövästä ja yksilötasolla syrjäytymisestä, masennuksesta ja mielenterveyden ongelmista. Globaalilla tasolla kyse on ihmisten välillä sodista ja suhteessa planeettamme luonnonkatastrofeista. Parannuskeino on ykseyden tilan palauttaminen, jolloin kuona alkaa poistua palautuneen ja tervehtyneen yhteyden kautta. Järjenvastaisesti ratkaisu ei siis ole eliminoida tai lääkitä sairasta osaa, vaan palauttaa siihen yhteys, vaikka se kuinka pelottaisi tai tuntuisi pahalta. Joskus myös yhteyden palauttaminen saattaa toki tarkoittaa kuolemaa, jos elämän edellytykset ovat kadonneet. Avoimet ja terveet liittymäpinnat ovat ainoa kestävä elämänmuoto niin kehossamme kuin yhteiskunnassa.
Elämänpuu on monissa traditioissa esiintyvä elämän symboli, ja hyvä sellainen onkin. Puullakin on erilaiselta näyttäviä liittymäpintoja, jotka kaikki kuitenkin ovat tarkoituksenmukaisella tavalla auki koko ajan. Sen juuret ovat piilossa ja suojassa maan alla, jotta ne voivat imeä maasta vettä ja ravinteita, sekä tehdä vaihdantaa sienien kanssa. Sen kuori ja kaarna ovat kovia ja suojaavat puuta ulkoisesti, mutta niidenkin läpi voit luoda puuhun yhteyden painaessasi itsesi runkoa vasten. Sen elämänenergia virtaa rungon suojassa, mutta puhkeaa loistoonsa lehvästössä tuottaen happea ympäristöön ja ravinteita puulle itselleen. Se ei juokse karkuun edes metsäpaloa, vaan hyväksyy kohtalonsa, koska tietää, että tuhkasta nousee uusi verso. Se keinuu tuulen rytmissä kaatumatta ja osaa parantaa itse haavansa. Puu kohtaa liittymäpintojensa kautta luonnollisella tavalla niin maan, veden, tulen kuin ilman. Pohdipa hetki, millä kaikilla tavoilla sinä itsesi noista elementeistä eristät ja suhdettasi niihin kontrolloit?
Kaiken ytimessä on noiden liittymäpintojen avaaminen siihen tarkoitukseen, johon ne on luotu. Se tarkoittaa yhtäältä ylimääräisten panssareiden riisumista ja toisaalta terveiden rajojen opettelua. Avoin liittymäpinta ei tarkoita, että kaikki tulee päästää läpi. Se ei myöskään tarkoita, että mitä tahansa pitäisi tunkea ulos. Se tarkoittaa läsnäoloa ja herkkyyttä ympäristöä kohtaan. Tällaisessa tilassa eläminen on haastavaa. Se vaatii suunnattomasti rohkeutta kohdata erilaisia reaktioita ja tunteita. Se on kuitenkin lopulta ainoa tapa elää. Erillisyys johtaa pitkitettyyn kuolemaan, jonka kestäessä vain uskottelemme itsellemme olevamme elossa. Fyysisellä tasolla näin onkin, mutta Hjalmar Södergrenin sanoin sielumme jäätyy:
”Ihminen haluaa olla rakastettu.
Sen puuttuessa ihailtu.
Sen puuttuessa pelätty.
Sen puuttuessa ylenkatsottu ja inhottu.
Sielu jäätyy tyhjiössä ja haluaa yhteyttä toisiin.
Hinnalla millä hyvänsä.”
Kaikista teknologisista apuvälineistä huolimatta (tai niistä johtuen) nykypäivän ihminen kokee valtavaa yksinäisyyttä ja erillisyyttä ympäröivästä maailmasta. Eristämistä muusta yhteisöstä on jo alkuperäiskansojen keskuudessa käytetty kuolemanrangaistuksena, ja tästä näkökulmasta käynnissä on maailmanlaajuinen kuolemanrangaistuksen täytäntöönpano. En halua osallistua tällaiseen, ja siksi olen omistanut oman loppuelämäni ykseyden tilan edistämiseen ja liittymäpintojen avaamiseen. Ojennan käteni kohti jokaista, joka haluaa tehdä samoin.
6.2.2025: Suomen uusi tarina
Tietäminen on prosessi, joka ei tunne aikaa. Olen taas viimeisen viikon aikana heräillyt keskellä yötä, ja tuntenut, että jokin yrittää päästä pintaan. Tällä kertaa kyse ei ole ollut ahdistuksen tunteesta, vaan ylivirittyneestä innostuksen tunteesta. Joulukuussa 2023 tuntui, kuin universumi olisi kehottanut minua katsomaan jotakin sellaista, mitä en halunnut nähdä ja yrittänyt saada minut sanomaan asioita, joita en halunnut sanoa. Nyt tuntuu siltä, kuin tuo sama universumi yrittäisi niin innokkaasti saada minut näkemään jotakin, mitä haluan nähdä, että se herättää minut kerta toisensa jälkeen keskellä yötä. Tuntuu siltä, kuin joulua odottava pieni lapsi tulisi joka yö viereeni kysymään, onko nyt jo joulu. Herätessäni haluaisin yhtäältä vielä pystyä nukkumaan, mutta toisaalta olen niin täynnä rakkautta ja intoa, että minäkin haluan päästä osaksi tuosta taianomaisesta tunteesta.
Jaoin eilen vuosien takaisen tekstini kohtaamani ihmisen kanssa. Hän on supi-suomalainen, mutta viettänyt koko elämänsä suomenruotsalaisten parissa. Nyt hän etsii suomalaisuuden juuriaan, ja tunsin kohdatessamme heti, että minun kuuluu kaivaa tuo teksti ja jakaa se hänen kanssaan. Julkaisin tuon tekstin vuosi sitten Valon Sanomat -nimisellä sivustolla, jonka oli tarkoitus alkaa välittämään tämänkaltaista tietämisen kautta syntyvää tietoa. Projekti ei kantanut, sivusto kuoli, ja pyysin muutama viikko sitten, että tekstini otetaan sieltä alas. En halunnut, että se on ainoa asia, jonka minusta löytää, kun nimeni googlettaa.
Jouduin tuossa yhteydessä pohtimaan, oliko tekstissä sittenkin jotain, mitä häpesin? Olin ennen julkaisua jakanut sen suomenruotsalaisen ystäväni kanssa, ja hänessä se herätti voimakkaita tunteita. Kävimme eheyttävän keskustelun asian ympäriltä, mutta muistan, että silloinkin minua kalvoi jokin. Tekstini oli vilpitön, mutta jouduin miettimään, sisälsikö se kuitenkin provokaation, jonka merkitystä en ollut ymmärtänyt? Jotenkin tuntui, että tuo teksti nousi nyt uudestaan tietoisuuteeni jostain syystä, mutta en saanut siitä vielä kiinni. Tiesin vain, että teksti piti ottaa sieltä pois. Se oli kesken, ja minun piti saada se takaisin itselleni viimeisteltäväksi.
Olen tehnyt viimeiset viisi viikkoa voimallista meditaatioharjoitusta. Olen tehnyt sitä aiemminkin ja huomannut, että sen myötä nousee kummallisia asioita. Tänään sitten lopulta palaset yhdistyivät ja kansallistraumaan liittyvä tietäminen tuli päätökseensä. Tai sai ainakin jatkoa. Muutamaa päivää aikaisemmin minulle nousi harjoituksen päätteeksi edellinen teksti ykseydestä. En oikein ymmärtänyt sen merkitystä, mutta suuri tärkeys siihen liittyi. Tunnistin sen siitä, että jokin kehotti minua ”lähettämään tekstin lehteen”. Nyt muistan, että kansallistraumaa koskevan tekstin syntymiseen liittyi tuo sama tunne. Sen lisäksi ymmärrän, että tuo teksti syntyi, kun olin viimeksi meditaatioharjoituksen äärellä. Tänään herätessäni minuun alkoi muodostua ajatus siitä, että nämä palaset liittyvät jotenkin toisiinsa. Ymmärsin olevani tuon saman tietämisen äärellä, joka vuosi sitten jäi kesken keskeyttäessäni meditaatioharjoituksen joulun aikoihin. Ja saman tien saatuani tuon ajatuksen, ymmärsin millä tavalla kaikki liittyy yhteen.
Tekstini kansallistraumasta resonoi voimakkaasti ystävälleni, jolle sen jaoin. Hän puhui minulle siitä, että hänelle on tärkeää erottaa suomenruotsalaiset ruotsalaisista. Ruotsinkielisyys ei tarkoita sitä, että on ruotsalainen, ja tämä on oleellista ymmärtää. Tunsin, miten hänen sanansa osuivat samaan paikkaan, johon toisen suomenruotsalaisen ystäväni sanat olivat vuosi sitten osuneet. Se oli kohta, jossa tietäminen oli minulla kesken, ja jossa löysin itsestäni häpeää, kateutta ja ulkopuolelle jäämisen pelkoa. Minun on ollut vaikeaa luoda yhteyttä suomenruotsalaisiin, koska en osaa kieltä enkä tunne kulttuuria. Olen kokenut jääväni ulkopuoliseksi heidän seurassaan ja alkanut eristää itseäni heistä. Tämän tutkiminen tuntui tärkeältä.
En ole itse elänyt lähellä suomenruotsalaisuutta, ja minulla on siihen liittyviä uskomuksia ja ennakkoluuloja, joiden tiedän olevan perusteettomia. Uuden ystäväni sanojen myötä näin yhtäkkiä tuonne paikkaan selvästi. Muistin aiemman tekstini kohdan viimeisestä ”intiaani-valtiosta”, jolla tarkoitin useasta heimosta koostuvaa alkuperäiskansaa, jolla on oma maa. Muistan, että epäröin kuvata Suomea näin. En siksi, että se olisi ollut mielestäni väärin sanottu, vaan siksi, että siihen tuntui liittyvän jotakin, mitä en ihan tarkkaan ymmärtänyt enkä osannut selittää. Nyt herätessäni minulle kirkastui, mikä kansallistraumaa koskevassa tietämisessä oli kesken.
Sain edellisenä päivänä kutsun osallistua ”Suomen uusi tarina” -projektiin. Meinasin lentää selälleni kutsusta, koska olin juuri jakanut tekstini ystävälleni ja keskustellut aiheesta hänen kanssaan. Ymmärsin heti, että minullahan on teksti valmiina. Ymmärsin myös, että jollain lailla se on kesken, ja pitäisi saada valmiiksi ennen tuota kohtaamista. Tämä oli selvästi universumin järjestämä juttu, ja sain viime yönä sieltä käsin selkeyttä, joka auttoi tekstin viimeistelyssä. Pitkä tästä tosin tulee, kuten minun teksteistäni aina. Siitä syytän omia tähtioppaitani. Tämä on heidän kummallista huumoriaan, eivätkä he anna minun kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Olen kuulemma tarinan kertoja, ja tarinoiden äärelle pitää olla aikaa asettua. Minulle erityisen tuttu ääni korostaa virnistäen, että Suomen uuden tarinan maksimipituutta ei sitä paitsi ollut rajoitettu.
Eilisen keskustelun myötä eteeni avautui näkymä, jossa suomenruotsalaiset olivat yksi näistä intiaanivaltion heimoista. Heimot saavat ominaispiirteensä asuinpaikkansa mukaan. On ollut jokikansoja, vuorten väkeä, tasankojen vaeltajia ja metsäläisiä. Suomessa on ollut karjalaisia, hämäläisiä, savolaisia, pohjalaisia, kainuulaisia. Ja saamelaisia ja suomenruotsalaisia. Todellinen kansallistraumamme on se, miten heimojemme välinen yhteys on katkennut. Siksi sain tekstin ykseydestä, liittymäpinnoista ja sairaudesta. Suomi on sairas, koska elämme erillisyydessä toisistamme. Heimojen lisäksi olemme jakautuneet puolueisiin, kansanryhmiin, yhteiskuntaluokkiin ja ideologioihin.
Vaikka näkyvä sota olisikin Ukrainassa, Venäjällä tai vaikka Yhdysvalloissa, todellinen sota on näkymätön sota sisällämme. Sinne pitää saada rauha, ja se syntyy yhteyden palauttamisella. Tuo rauha rakentuu aina yksilöstä kohti laajempaa yhteisöä. Ensin pitää rakastaa itseään ja löytää sisäinen rauha. Vasta sen jälkeen voi rakastaa lähimmäistään ja löytää rauhan hänen kanssaan. Sen jälkeen oman perheen, oman heimon, oman kotimaan, koko maailman ja lopulta koko universumin kanssa. Sisäistä sotaa käyvien ihmisten on turha neuvotella rauhasta kaltaistensa ihmisten tai kansojen kanssa. Todellinen rauha ei koskaan löydy neuvottelujen lopputuloksena, vaan se on sisäinen olotila.
Saamelaiset ovat saamenkielisiä suomalaisia, jotka on aikanaan ajettu ahtaalle, ja heitä on sorrettu. Onneksi olemme sentään pelastaneet sen, mikä on pelastettavissa ollut. Nyt näin jotenkin selkeästi sen, miten suomenruotsalaiset ovat yhtä lailla ruotsinkielisiä suomalaisia. Olenhan minä sen tiennyt, mutta en ole ymmärtänyt. He ovat vähemmistö, ja jos valtaväestö suhtautuu heihin sellaisista uskomuksista ja ennakkoluuloista käsin, joita minullakin oli, totta kai he puolustavat omaa heimoaan. Erillisyyden ja ykseyden lakien mukaisesti tuo asetelma eristää heidät suomalaisuudesta ja vahvistaa yhteyttä lähimpään sopivalta tuntuvaan liittymäpintaan, mikä tässä tapauksessa on Ruotsi. Suomenkielisten näkökulmasta tämä samaistaa heidät yhä enemmän ruotsalaisuuteen. Erillisyys vahvistuu ja sairaus voimistuu.
Mikä on siis Suomen uusi tarina? Se on heimokokous, jonne jokainen heimo vaeltaa. Minulle se tapahtuu Kolilla, Suomen tietäjien vuorella. Heimot asettuvat niille varatuille alueille vuoren ympärille ja päälliköt nousevat vuorelle kokoontumaan yhteen. Vuorella ja sen juurella istutaan alas muistamaan omat juuret ja yhteys heimojen välillä. Siellä ymmärretään, että minä olen Suomi ja Suomi on minä. Siellä heimopäälliköt istuvat pyhässä piirissä ja polttavat rauhanpiippua. Kun aika on kypsä ja muistaminen on tapahtunut, on kaikkien heimolaisten aika kokoontua kohtaamaan toisensa. Noissa kohtaamisissa tapahtuu kiittäminen, anteeksi pyytäminen ja anteeksianto. Siellä halataan ja itketään yhteen tulemisen ikävää. Siellä katsotaan toista silmiin ja kohdataan omat ja toisen haavat. Siellä löytyy rakkaus itseä kohtaan, ja siellä tuo rakkaus leviää tuoden rauhan ja yhdistäen heimot. Sellainen on minun tarinani, ja siellä Kolin heimokokouksessa minä haluaisin kohdata jokaisen veljen ja siskon, joita syvästi ikävöin.