“Parantaminen on rakkauden tuomista sinne, missä se ei ole vielä käynyt tai minne rakkaudettomuus on jättänyt haavan."

UUSI AIKA ON ALKANUT

Olemme yhteiskuntana tulleet eräänlaiseen käännekohtaan. Jatkuva kiire, kasvutavoitteet ja tehokkuusvaatimukset ovat ajaneet niin yhteiskunnan rakenteet kuin siellä toimivat ihmiset äärirajoille. Saavuttamamme materiaalisen hyvinvoinnin ylläpitäminen käy koko ajan vaikeammaksi ja raskaammaksi. Tilannetta on pyritty ratkaisemaan yhtäältä vaatimalla ihmisiltä jatkuvasti enemmän ja parempaa, ja toisaalta kehittämällä teknologisia ratkaisuja auttamaan yhteiskunnan rakenteita siellä, missä ihminen ei enää siihen kykene tai se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Ajattelu on kuitenkin kestämätöntä. Se keskittyy yksipuolisesti selviytymiseen ja materiaaliseen hyvinvointiin jättäen huomioimatta inhimillisen elämän kannalta keskeisiä elementtejä. Näitä ovat muun muassa luovuus, vapaus, yhteisöllisyys läsnäolo. Ne ovat rakkaudellisen suhtautumistavan ytimessä ja tarvitsevat ympärilleen kiireettömyyttä voidakseen ilmentyä.

HYPPY TUNTEMATTOMAAN VAATII ROHKEUTTA

Olen seurannut läheltä, miten hankalaa erityisesti nuorten on integroitua tämän päivän yhteiskuntaan. On kuin heidän sisimpänsä kieltäytyisi liittymästä yhteiskuntaan, jonka he sielun tasolla tunnistavat epäterveeksi: ”Ei tämä ole sitä, minkä takia minä tänne tulin ja mitä minulle luvattiin.” Toisaalta koen itse, että se miehen rooli, jota ympäröivä yhteiskunta minulle ja muille miehille tarjoilee, on kovin ahdas. Minulla on jatkuva ikävä terveeseen ja rehelliseen yhteyteen veljien kanssa.

Lähes jokainen on varmasti jossain kohtaa elämäänsä kokenut pettymyksen elämää kohtaan, ja päättänyt sopeutua. Kun kaikki ympärillä oleva huutaa, että näin elämä kuuluu elää, on pienen ihmisen vaikea väittää muuta. Muistan itsekin todenneeni jossain melko varhaisessa vaiheessa elämääni, että näin asiat kai sitten täällä ovat, ja parempi liittyä joukkoon kuin jäädä ulkopuolelle. Yhteisön ulkopuolelle jääminen on kautta aikojen ollut yksittäiselle ihmisille kuolemanrangaistukseen verrattavissa oleva asia, eikä alitajuntamme suhtaudu kevyesti tällaiseen riskiin. Vaatii melkoista mielenhallintaa valita ”kuolema” sopeutumisen sijaan.

Nyky-yhteiskunta pitää kuitenkin huolen myös niistä, jotka eivät sopeudu. Ainakin näennäisesti. Jos ihminen ei koe pystyvänsä liittymään ympäröivään yhteiskuntaan, hän irrottautuu siitä jossain määrin psyykkisellä tasolla. Jos ihmisellä ei ole mitään, mihin liittyä, hän alkaa eristäytyä muista – kuolla sisäisesti – ja elämältä katoaa merkitys. Minun ikäluokkani on jo ehtinyt sopeutua. Meille yhteiskunnan epäterveet rakenteet ovat tulleet tutuiksi pikkuhiljaa, ja olemme oppineet kestämään niitä. Silloin, kun emme kestä, otamme lääkettä – joko apteekista, Alkosta tai internetistä haettua.

Muutosvauhti kiihtyy kuitenkin jatkuvasti, ja kivunlievitystä on haettava useammin, enemmän tai kovempana. Se sukupolvi, joka on nyt kasvamassa tähän maailmaan, aloittaa yhtä lailla tyhjästä, kuin minunkin sukupolveni aloitti. Heillä ei ole enää mahdollisuutta pehmeään laskuun. Me aikuiset tarjoilemme heille nyt yhteiskuntaa, jollaista kukaan ei ole aikaisemmin kokenut. Emme itsekään välttämättä pidä sitä terveenä, mutta silti sanomme niin itsellemme kuin lapsillemme, että tähän nyt kuitenkin pitää sopeutua. Yhä useammat nuoret eivät enää kuitenkaan sopeudu, vaan he valitsevat olla liittymättä. He valitsevat mieluummin hypyn tuntemattomaan osoittaakseen meille, että jotain on tehtävä. Näin ei voi jatkua.

KAVERIA EI JÄTETÄ

Oman tiensä valinneella ihmisellä ei ole vaihtoehtoista yhteiskuntaa, johon liittyä. Silloin vaihtoehdoiksi jäävät helposti syrjäytyminen, itsensä lääkitseminen tai pakeneminen virtuaaliseen maailmaan. Siellä vastassa ovat kuitenkin lopulta aivan samat haasteet, kuin siinä sairaassa yhteiskunnassa, josta ihminen pyrkii irtautumaan. Sen ulkopuolellakin pitää oppia hyväksymään ensin itsensä sellaisena kuin on, ja sen jälkeen tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Jos ihminen hylkää itsensä, hän alkaa voida pahoin. Sellainen ihminen harvoin tulee myöskään toimeen muiden ihmisten kanssa.

Itsensä hylkäämisestä aiheutuva pahoinvointi näyttäytyy jatkuvasti kasvavina hyvinvoinnin ongelmina erityisesti mielenterveyden alueella. Yksinäisyydestä on tullut uusi kansansairaus, eikä kenelläkään tunnu olevan halua ratkaista sitä, vaikka ratkaisu olisi ilmiselvä. Pitää vain järjestää aikaa yhdessäololle ja muistaa, että kaveria ei jätetä. Niillä lääkkeillä on aina selvitty vaikka millaisesta tilanteesta. Miksi ajattelemme, että asia olisi nyt jotenkin toisin? Miksi ajattelemme, että ihminen pärjäisi materiaalisen hyvinvointinsa keskellä jotenkin paremmin yksin kuin kuoleman ympäröimänä rintamalla? Ei ihmisen ole hyvä olla yksin sen paremmin mukavissa kuin kamalissa olosuhteissa.

LÄÄKITÄKÖ OIRETTA VAI HOITAAKO JUURISYYTÄ?

Ihmisten pahoinvointia käytetään myös häikäilemättä hyväksi taloudellisen voiton tavoittelussa. Hädässä oleville ihmisille tarjoillaan mitä innovatiivisimpia apukeinoja pahoinvoinnin lievittämiseen tai sen hetkelliseen unohtamiseen. Tuon pahoinvoinnin lievittämiseksi ja piilossa pitämiseksi olemme varta vasten kehittäneet erilaisia elinkeinoelämän osa-alueita. Osasta näistä on tullut jopa kansantaloudellisesti merkittäviä toimialoja, jotka tuottavat suuren osan taloudellisesta hyvinvoinnista ja verotuloista. Sitä hyvinvointia sitten jaetaan näille yhtiöille vastineeksi niiden tarjoamista tuotteista ja palveluista. Luulemme ostavamme hyvinvointia, mutta itse asiassa päädymme maksamaan pahoinvoinnin kestämisestä.

Miksi näin on? Koska yhtäältä pahoinvointiin liittyvät ongelmat tuntuvat niin ylitsepääsemättömän suurilta ja monimutkaisilta, ettei kukaan enää usko voivansa hoitaa niiden juurisyytä. Toisaalta huomio pitäisi siirtää pois pahoinvoinnin oireiden lievittämisestä ja keskittyä kohtaamaan pahoinvointi. Vasta sen jälkeen on mahdollista alkaa voida hyvin. Sellainen sopii huonosti taloudellista voittoa tavoitteleville tahoille, eikä siihen siksi ole kenellekään aikaa. Rahan ja talouskasvun ajatellaan olevan ratkaisu kaikkeen. Sen perässä juokseminen kuitenkin ylläpitää juuri sitä mielettömyyttä, joka ongelmia aiheuttaa.

MIKROVAIKUTTAJAAN VOI SAMAISTUA

Minä ajattelen toisin. Olen omistanut elämäni itseni kokoisen muutoksen tekemiselle. En minä usko voivani ratkaista tilannetta jokaisen ihmisen kohdalta maailmassa; en edes Suomessa tai kotikaupungissani. Uskon kuitenkin voivani tehdä jotain. Uskon voivani olla toiselle ihmisille opas siinä synkässä ja yksinäisessä metsässä, jonne hän on syystä tai toisesta päätynyt. En sellainen opas, joka taluttaa johonkin, vaan opas, joka auttaa ymmärtämään, että jokainen voi itse löytää ulos metsästä. Tai joka vain auttaa toista ihmistä huomaamaan, että tämä ei itse asiassa edes ole eksyksissä. Eräänlainen kanssakulkija, joka muistuttaa, että synkkyys ja yksinäisyys ovat vain yksi näkökulma metsään. Ehkä juuri tällaisen metsän keskelle eksynyt ihminen toivoikin hieman aikaisemmin päätyvänsä turvaan arjen jatkuvalta stressiltä. Eksyksissä sitä vain helposti unohtaa, mitä on tullut toivoneeksi. Ja jos lähtee sysimetsään yksin ilman kaveria, päätyy helposti olemaan toivomassaan paikassa yksin eksyksissä. Silloin alkaa helposti kaivata takaisin sinne, mistä lähti.

Minä ajattelen, että tämä on ihan normaalia. Kun saa yliannostuksen jostain, lyö helposti toiseen ääripäähän. Silloin päätyy helposti sieltä kuuluisasta ojasta allikkoon. Ja kohta taas takaisin ojaan. Minun kanssani voi pysähtyä miettimään, kummassa sitä tällä kertaa mahtaakaan olla? Ja miten sieltä pääsisi pois? Vai onko ylipäätään jossain, mistä pitäisi päästä pois? Onko mahdollista, että onkin ihan oikeassa paikassa, mutta vain yksin ja pelokas? Tai jos sitten kuitenkin on päätynyt väärään paikkaan, voi kanssani pohtia, miten välttäisi joutumasta sinne uudelleen?

Tällaiset pohdinnat voivat olla pelottavia, ja siksi niiden äärelle pysähtyessä pitää olla aikaa, tilaa ja rakastava katse. Ne yhdessä synnyttävät turvan, josta käsin on mahdollisuus kysyä itseltään vaikeita kysymyksiä. Miksi halusin pois? Miksi nyt kaipaan sinne takaisin? Mitä minä oikeastaan tavoittelen ja tarvitsen? Millaista elämäni olisi, jos en aina valitsisikaan jompaakumpaa? Mitä se minulta edellyttäisi?

VISIO VAIHTOEHDOSTA

Minulla on epämääräinen, mutta vahva visio siitä puuttuvasta vaihtoehdosta. Siellä ei ole kiire, ja ihminen kohdataan siellä ja sellaisena, kuin hän on. Siellä vallitsee luottamus siihen, että ihminen kykenee ihmeisiin saadessaan rakastavan, turvallisen ja yhteisöllisen ympäristön. Siellä hänen luovuuteensa ja vapautensa saa virrata vapaasti. Toisaalta jokainen on siellä itse vastuussa itsestään, asettaa omat rajansa ja huolehtii omasta hyvinvoinnistaan. Siellä ihminen ymmärtää, että elämä ja rakkaus voi virrata hänessä vain, jos hän oppii rakastamaan itseään ja huolehtimaan omalle hyvinvoinnilleen välttämättömistä asioista. Siellä ympäriltä poistetaan turha kiire ja stressi, joka mahdollistaa tuon kaiken. Se ei tarkoita kaaosta ja toimettomuuteen heittäytymistä, vaan nimenomaan toimijuuden palauttamista itselle.

Kukaan ei voi rakentaa tyhjästä tällaista yhteiskuntaa tai edes yhteisöä. Tarvitaan myös niitä yhteiskunnan rakenteita, joita olemme vuosisatojen saatossa kehittäneet. Niitä pitää oppia käyttämään uudella tavalla. Niiden ympärillä on myös paljon asioita, joita emme tarvitse, ja sellaisista on hyvä opetella luopumaan. Tällaisen muutoksen voi jokainen ihminen tehdä henkilökohtaisella tasolla, ja se alkaa väistämättä myös muokata yhteiskuntaa, jossa elämme. Se ei ole mikään vallankumous vaan orgaaninen ja luonnollinen siirtymä kohti terveempää elämää. Se on oman arvomaailman tunnistamista ja sen elämistä todeksi jokaisessa tilanteessa, ihmissuhteessa ja hetkessä. Se on rakkaudesta käsin toimimista ja peloista luopumista.

Sellaisen muutoksen tekemisessä minä haluan auttaa. Ensimmäinen askel on halu muuttaa asioita. Sen jälkeen on tehtävä vielä monta päätöstä ja ratkaisua, jotka eivät varmasti ole helppoja, mutta ei niiden kuulukaan olla. Olen itsekin elämäni aikana sitonut oman identiteettini niin moneen materiaaliseen asiaan tai ihmissuhteeseen, etten kokenut enää voivani tehdä tarvittavia ratkaisuja. Pikkuhiljaa olen ymmärtänyt, että mitään yhtä ja oikeaa pikaratkaisua ei olekaan olemassa; kyse on elämäntapaan liittyvistä valinnoista, jotka muodostavat pidemmän prosessin. Jokainen käy tuon prosessin läpi omalla tavallaan, mutta siihen tarvitaan apua. Välillä loppuu usko, ja välillä loppuvat keinot. Noissa yksinäisyyden ja neuvottomuuden hetkissä minä haluan olla saatavilla jokaiselle, joka on tehnyt valinnan elää itsensä näköistä elämää.

RAKKAUDELLINEN KOHTAAMINEN

Se, mitä rakkaudellinen kohtaaminen milloinkin tarkoittaa, vaihtelee. Kohtaamisen sisältöä tai kestoa ei kokemukseni mukaan voi, eikä sitä kuulukaan päättää ennalta. Rakkaudellisen kohtaamisen edellytykset ovat koossa silloin, kun sinä tahdot kohdata minut, ja minä tahdon kohdata sinut. Se riittää, ja tämä on minun kädenojennukseni sinun suuntaasi. Jos se resonoi sinulle, voit ojentaa oman kätesi ja katsoa, mitä tapahtuu. Joskus huomaa, että pelkkä kädenojennus riittää, eikä toisen käteen tarvitsekaan välttämättä edes tarttua. Joskus taas on hyvä pitää toista kädestä pitkäänkin. Tärkeintä ei ole se, mitä tapahtuu, vaan se, että ojentaa kätensä toista kohti, jos siltä tuntuu. Silloin alkaa tapahtua oikeita asioita.

Ajattelen, että  rakkaudelliseen kohtaamiseen kuuluvat kiirettömyyden lisäksi rehellisyys, aitous ja valinnan vapaus. Ne voivat olla läsnä silloin, kun ihmisen ei tarvitse pakottaa itseään mihinkään tai pinnistellä jaksamisensa kanssa. Siksi pyrin pitämään kohtaamiset kaikenlaisista tavoitteista tai sitoumuksista mahdollisimman vapaina. Ilman velvoitteita syntyy enemmän tilaa sille, minkä kuuluu saada olla ja tapahtua. Jos sitä yrittää päättää ennakolta, on yleensä kaksi vaihtoehtoa: joko saa sen, mitä toivoi, tai sitten pettyy. Jos taas uskaltaa olla asettamatta kohtaamiselle odotuksia, saattaa käydä niin, että löytää haluamansa sijaan jotain sellaista, mitä ei edes tiennyt etsivänsä. Oman kokemukseni mukaan se on mittaamattoman arvokas asia. Ja sitten päästään seuraavaan kysymykseen: Miten voi asettaa hintalapun jollekin sellaiselle, mikä on mittaamattoman arvokasta?

VASTIKKEETTOMUUS

En pyydä kohtaamisista vastiketta. Toisaalta en myöskään halua, että niistä aiheutuu minulle kustannuksia. Teen tätä, koska haluan tehdä tätä. Haluan myös pitää huolen siitä, etten päädy tekemään rahan takia jotain sellaista, mitä en oikeasti halua tehdä. Siitä on helpompaa pitää kiinni silloin, kun ei ole ketään, joka maksaa minulle jostakin tietystä sisällöstä. Näin säilytän myös itse vapauden. Eli ovatko kohtaamiset siis ilmaisia? Tavallaan, mutta itse sanoisin, että ne eivät ole maksullisia. Ne perustuvat hyväksyntään ja sallimiseen sekä molemminpuoliseen vapaaehtoisuuteen ja vastuuseen omista rajoista.

Vastikkeettomuus ei tarkoita sitä, ettenkö ajattelisi työni olevan arvokasta. Olen aiemmin tehnyt työtä, josta laskutettiin satoja euroja tunnilta sopimusten laatimisesta. Se oli mahdollista, koska asiakkaat olivat valmiita maksamaan lähes mitä tahansa, jotta saisivat varmuuden siitä, ettei mitään yllättävää tapahdu. He tiesivät itsekin, että sellaista varmuutta on mahdotonta saavuttaa, mutta he pelkäsivät, joten työni loi heille turvallisuuden tunnetta kohtuuttomalla hinnalla. Voisinhan minä nytkin myydä ennaltamääritetyn sisältöisiä rakkaudellisia kohtaamisia listahinnalla, mutta en minä sellaiseen usko.

Koen, että se, mitä nyt tarjoan on paljon arvokkaampaa kuin tuo sopimusten laadinta. Jos kohtaamisille pitäisi asettaa tuntihinta, ajattelen että sen pitäisi olla paljon enemmän kuin sopimusten laadinnasta. Toisaalta ajattelen, että sopimusten laadinnasta pitäisi maksaa ehkä kymmenesosa siitä, mitä siitä tällä hetkellä maksetaan. Jos rahassa mitataan, arvostan itse tekemäni työn 85 euroon / tunti.

Minulle vastikkeettomuus tarkoittaa sitä, että tuo itse omalle työlleni antama arvo ei määritä sen kustannusta sinulle. Haluan, että sinä tiedät, miten omaa tekemistäni arvostan, mutta haluan myös, että sinä saat täyden vapauden päättää, mitä sinä haluat antaa minulle. Tai haluatko antaa yhtään mitään. Voi olla, että sinulla ei ole juuri nyt mitään annettavaa (tai ainakin luulet niin), ja se on ihan ok. En kuitenkaan halua, että se määrittelee sitä, voitko ojentaa kätesi minua kohti. Se, mitä sinä et näe, saattaa olla juuri se, mitä minä sillä hetkellä arvostan paljon rahaa enemmän.

LUOTTAMUS KORVAA VASTIKKEEN

Minulle vastikkeettomuudessa on kyse ennen kaikkea luottamuksesta. Ei edellä kuvatun kaltaisesta sopimus-luottamuksesta siihen, että mitään yllättävää ei tapahtuisi, vaan rakkaudellisesta luottamuksesta siihen, että juuri se tapahtuu, minkä kuuluu saada tapahtua. Ja sellaiselle on mahdotonta asettaa hintaa etukäteen. Siksi minä luotan siihen, että tiedämme jokainen, milloin meidän kuuluu mitäkin toisillemme antaa. Se, että minä annan jotain sinulle tässä hetkessä, ei välttämättä tarkoita, että sinun pitäisi antaa minulle siitä jotain etukäteen tai heti sen jälkeen.

Vain sinä tiedät, mikä on sinun kohdallasi oikea tapa toimia. Minusta on tärkeää, että sinä saat itse päättää mitä annat ja kenelle. Ja kannat siitä vastuun. Niin minä haluan itsekin omalta osaltani tehdä, enkä minäkään voi opetella, jos sovimme asioista etukäteen.

Vastikeettomuus tarkoittaa siis etukäteistä hyväksyntää sille, että minä hyväksyn sinun päätöksesi ja luotan sinuun. Luotan myös siihen, että kun laittaa hyvän kiertämään, se löytää kyllä takaisin omia polkujaan. Luotan vastavuoroisuuden ja rahan sijaan sydämen viisauteen, vapaaseen tahtoon ja rakkauden voimaan.

Jos tämä resonoi sinulle, kutsun sinut tutustumaan siihen mitä tarjoan. Oikeastaan kaikki rakentuu kiireettömyyden ja rakkaudellisen läsnäolon ympärille, mutta olen jollain tapaa yrittänyt antaa niille ymmärrettävän muodon. Valitse sieltä se, mikä sinua eniten puhuttelee ja ota minuun yhteyttä. Kerro oma tarinasi, se mitä tarvitset ja katsotaan mihin se johtaa.

Sinä olet rakastettu, ja ansaitset elää hyvän elämän!

Lue tarkemmin palveluistani.

Lue kirjoitukseni rahasta ja luottamuksesta: New Paradigm of Money