Pupupöksy. Vellihousu. Pelkuri. Petturi. Rintamakarkuri. Äänet ympärilläni syytävät solvauksia. Osa äänistä on tuttuja, osa tuntemattomia. Joillain on kasvot, mutta valtaosa kasvottomia. On siellä edesmennyt pappakin. Hän ei sentään syydä solvauksia, mutta katsoo vakavana. En ole varma onko hän vihainen vai pettynyt. Vai onko hänen sydämensä särkynyt. Turhaan taisteli isänmaan puolesta, jos minä heitän kaiken menemään.
Aikani kuuntelen noita ääniä. Huudan niille takaisin: sodanlietsojat, Nato-hullut, isänmaan kauppaajat. Mutta ei se mitään auta. Mitä kovemmin huudan, sitä kovemmin ne huutavat takaisin. Ei riitely auta, kun jokainen on oikeassa. Omasta mielestään. Ahdistus sisälläni vain voimistuu ja sydän huutaa tuskasta: minun sotani ei ole tällainen. Minä tiedän, että se on totta. Minun ei kuulu olla osa tällaista Suomea. Minun pitää tehdä jotain. On ihan pakko.
Vitkuttelen aikani. Monta kuukautta. Sitten tulostan lomakkeen ja laitan nimeni alle. Lomake on kylmä ja koruton. Siinä lukee hakemus, mutta se hyväksytään varmasti. Liimaan kuoreen postimerkin. Se on vaaleanpunainen ja siinä on joutsenia. En halua päästää irti, mutta lopulta hellitän otteen ja kuori putoaa laatikkoon. Kyyneleet valuvat poskillani, kun osa minusta pyyhitään pois. Enää en ole reservin luutnantti, sotilaspoliisi enkä varapäällikkö. Enää en saa kertausharjoituskutsuja ja tapaa niitä, joiden rinnalla minun oli määrä taistella. Ja ehkä kuolla. He kaikki ovat niiden äänien joukossa. Pudistelevat päätään epäuskoisina: en olisi sinusta uskonut. ”Anteeksi” pääsee huuliltani. Ei siksi, mitä juuri tein, vaan siksi, että maailma on tällainen. Siitä minä olen pahoillani, että tähän on tultu. Jumalalta minä kai pyydän anteeksi enkä papalta.
Seuraavana päivänä otsikot huutavat: Häkkänen. Kauhistun ja häpeä kouraisee. Nyt minä leimaudun pelkuriksi ja karkuriksi. Ne luulevat, että minä erosin, koska pelkään. Helvetti! Minä en pelkää. En minä siksi eroa, etten halua rintamalle. Kuolema olisi helppo vaihtoehto tämän rinnalla. Minä eroan, koska minä en halunnut, että maamme alueellista koskemattomuutta loukataan. Nyt on oikein sovittu, että saa loukata. Vedetty vessasta alas kaikki se, mikä oli minun isänmaani. Pelosta käsin tehtiin liittyminen. Minun erollani ei ole mitään tekemistä pelon kanssa. Paitsi nyt, kun pupupöksyt luikkivat joukolla pakoon ja minä olen yksi heistä.
Tulee se päivä. On täydennyspalveluksen aika siviilipalveluskeskuksessa. Häntä koipien välissä kuljeksin keskukseen muiden joukossa. Kaikki on ihan kamalaa. Haluan vain kadota maan päältä. Niin näköjään haluavat kaikki muutkin, koska tervetuliaispuheenvuoron jälkeen ketään ei näy missään. Kummallista. Eihän täällä ole kuin pupupöksyjä. Petaan yhden kuudesta sängystä ja toivon, että saan olla huoneessa yksin. Myöhemmin pelaan pingistä tuntemattoman miehen kanssa aikaa tappaakseni. Tunnelma ei juuri eroa varusmiespalveluksesta. Paitsi että kukaan ei komentele jatkuvasti. Melkein toivon, että komentelisi. Se olisi tuttua ja turvallista. Tietäisin, mitä pitää tehdä ja miten kuuluu olla. Täällä kaikki on outoa ja vierasta. Ei ole mitään ohjeita. Paitsi, että alueella ei saa nauttia alkoholijuomia. Mutta se ei vielä kerro, mitä pitäisi tehdä. Ei ole mitään, minkä tekemällä voisin osoittaa olevani edelleen hyvä ihminen. Toisaalta ei ole ketään katsomassakaan. Jos tämä on vapautta, en ihmettele, että niin harva haluaa sitä. Helpompi on tehdä, mitä joku toinen käskee. Kun ei ole vapautta, ei ole vastuutakaan. Ei tarvitse murehtia. Voi loikkia huolettomana aitauksessa.
Illalla, kun palaan huoneeseen, on sängylläni reppu ja takki. Viisi muuta sänkyä ovat edelleen petaamatta. Toki. Ainakin saan syyn avata keskustelun kahden huonekaverini kanssa. Heidän palatessaan käsittelemme repputilanteen sujuvasti: ”Moi. Siirsin noi sun kamat tohon viereiselle sängylle, kun olin pedannut tämän itselleni.” Miehen kaveri puuttuu tilanteeseen: ”Määhä sanosi sul et kyl siin joku o. Ei sunkaa tää mikkää hotelli ol.” Sängynvaltaaja päättää tehokkaan palaverimme: ”Jaa no kyl mää vähä ihmettelinki et onks tääl muka jottai tämmöst palveluu”.
Sitten esittäydymme ja puhumme muustakin. Kumpikaan heistä ei pelannut pienenä jalkapalloa. He rakentelivat yhdessä pommeja ja keittivät metsässä pontikkaa. Toista on purrut apina. Olisi helppo leimata heidät kylähulluiksi. Toisaalta en ole pitkään aikaan kokenut sellaista lämpöä ja sydämellisyyttä, joka välillämme vallitsee. En tunne heitä, mutta he ovat kovin tuttuja. Puhumme lisää. Hieman yllättäen meillä on paljon yhteisiä näkemyksiä. Mietimme, saako täällä jossain vaiheessa kertoa, miksi on tullut? Toivomme kaikki, että saa, ja epäilemme, että ei. Se ei varmaankaan ole näiden päivien tavoite. Toisaalta kukaan ei ole kertonut, mikä näiden päivien tavoite on tai onko sellaista ylipäätään olemassa. Nukkumaan käydessä pudistelen päätäni. Totean itsekseni, että olemme aivan eri maailmoista. Pään pudistus pysähtyy. Jotain samaa meissä silti on. Se on jossain tosi syvällä. Ja minä pidän heistä.
Päivät kuluvat ja ihmiset ryömivät koloistaan. He avaavat suunsa luennolla. Istuvat saunassa alastomina. Puhuvat vaimoilleen puhelimessa. Pesevät hampaita, kuorsaavat ja piereskelevät. Kovin sekalainen seurakunta. Ei yhteistä nimittäjää. Vai onko sittenkin? Jossain vaiheessa meistä on tullut ”me”. Eihän niin voi olla, jos ei ole jotain yhteistä. Yritän nähdä sen, mutta mitä tarkemmin katson, sitä kauemmas se karkaa. Jokainen haluaa vähän eri asiaa, eikä kukaan ole samanlainen. Luovutan. Ja samalla hetkellä se jysähtää tajuntaani: siinähän se juuri on!
Jokainen uskaltaa olla oma persoonansa ja haluaa jonkinlaista muutosta. Yksi haluaa syödä lisäaineetonta ja puhdasta ruokaa synteettisesti valmistetun sijaan. Toinen haaveilee poliittisesta järjestelmästä, joka palvelee kansalaisia eikä poliittisiin tehtäviin hakeutuvien henkilökohtaisia päämääriä. Kolmas kaipaa lehdistöä, joka keskittyisi merkityksellisen informaation välittämiseen omistajille tuotettavan voiton maksimoinnin sijaan. Neljännelle tärkeää olisi terveydenhuolto, joka välittää ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista sen sijaan, että keksii erilaisia kalliita ja luonnottomia tapoja poistaa pahoinvoinnin oireita. Tavalla tai toisella jokainen meistä unelmoi terveemmästä ja tasapainoisemmasta maailmasta. Kaipaamme kiireetöntä ja rakkaudellista elämää, jossa ihmisten arvoa ei määritetä erilaisilla mittareilla, vaan se on oletusarvoisesti pyhä ja korvaamaton.
Katson ryhmäämme uusin silmin ja ymmärrän jotain. Täydennyspalveluksen suorittaminen ei armeijan käymisestä poiketen ole liittymistä mihinkään. Se on häpeällä verhottu eroamisprosessin osa. Kun ei ole mihin liittyä, pitää haluta erota niin kovasti, että on valmis jäämään yhteisön ulkopuoliseksi, ehkä jopa halveksimaksi. Harva irtisanoutuu huonosta työstä ennen kuin on löytänyt uuden työpaikan tai lähtee onnettomasta avioliitosta ennen kuin on löytänyt uuden puolison. Häpeää tai epäonnistumista pelätessä päätyy helposti vitkuttelemaan. Keksii selityksiä ja jatkaa tiellä, jonka tietää sydämessään vääräksi. Pitkällä aikavälillä siitä ei yleensä seuraa mitään hyvää. Ja kun vetää pupupöksyt jalkaansa, siinä menee muutakin kuin reservin upseerin natsat. Armeijassa pojista tehdään miehiä. Täydennyspalveluksessa sellaisesta miehisyydestä luovutaan vapaaehtoisesti. Ei siihen toivo sivustakatsojia.
Mutta jos reservistä eronneet ovat vapaaehtoisesti valmiita laittamaan pupupöksyt jalkaansa, täytyy heillä myös olla jotakin, mitä he todella kovasti haluavat. Alan ymmärtää, että juuri tästä on kyse. Olemme kaikki eronneet, mutta haluamme liittyä. Olemme tulleet kutsuntoihin, joissa vanhasta tottumuksesta odotamme päällikköä jakamaan meidät eri aselajeihin. Sellaista ei kuitenkaan ole eikä tule. Olemme nyt itsenäisistä ja vapaista yksilöistä muodostuva ryhmä. Meidät on vaikea yhdistää, mutta mahdotonta erottaa. Meille on tarjolla rauhan ja vapauden tehtäviä, joihin jokaisella on tahollaan mahdollisuus tarttua. Ensin oli niin helppo nähdä vain joukko piiloon luikkivia pupupöksyjä. Nyt näen päättäväisen vapaustaistelijoiden joukon. Huomaan, että jokaisella on myös oma apinan puremansa. Nyt ne ovat näkyvillä kaikessa kauneudessaan. Ymmärrän, miksi siinä kesti aikansa, mutta toivon, että niitä ei tarvitse enää piilotella.
Päivät lähestyvät loppuaan. Tunnen veljeyttä, jota en ole tuntenut pitkään aikaan. Se on erilaista, kuin mitä koskaan tunsin varusmiespalveluksessa tai kertausharjoituksissa. Se ei ole aseveljeyttä. Se on rauhan ja vapauden veljeyttä. Sieltä minä nämä miehet tunsin. Olemme kokoontuneet yhteen aiemminkin. Joskus kauan kauan sitten. Jostain syystä nyt on taas sen aika. Uskon, että sen kutsun jokainen meistä kuuli ja tuli paikalle, vaikka pelotti. Sellaisen äänen ja sellaiset kasvot minä haluan antaa reservistä eronneille. Minusta niitä ei pidä häpeillen peitellä. Ne pitää tuoda esille ja niistä voi olla ylpeä. Uskon, että pappakin olisi.