On tässä viime päivinä tullut niin selkeästi näkyväksi, miten tämä homma täällä toimii. Siis maapallolla. Ja elämässä. On vain ja ainoastaan voimia, niiden vastavoimia ja näiden kahden välistä tanssia. Alan olla vahvasti sitä mieltä, että jos elämällä ylipäätään on jokin perimmäinen tarkoitus, se on oppia olemaan näiden molempien kanssa. Oppia ensin tunnistamaan ja hyväksymään ne, ja lopulta oppia käsittelemään ne, ja myös ilmaisemaan niitä molempia terveellä ja tasapainoisella tavalla.
Kun välität ympärillesi valoa, saat luoksesi pimeyttä. Ulospäin välittämäsi valon pitää jotenkin tasapainottua. Jos et itse osaa tasapainottaa omaa valoasi katsomalla myös varjojasi, jää tuon pimeyden kohtaaminen jonkun muun tehtäväksi. Hän tulee paikalle heijastamaan sinulle sen, mitä oma luomistyösi ei ilmennä ja mitä et itse ole halunnut katsoa. Kun tilanne ei tasapainotu sisälläsi, se laajenee ympärillesi, jotta se voisi tasapainottua sinun ja tuon toisen ihmisen tai ympäristösi välillä. Silloin, kun omien varjojen katsominen on vaikeaa, ei myöskään välttämättä pidä sellaisista tilanteista tai ihmisistä, joita ympäriltään löytää.
Kun välität ympärillesi pimeyttä, saat luoksesi valoa. Yhtä lailla sekin haluaa tulla tasapainottamaan tilanteen kuin pimeyskin. Tai siis ei se mitään halua. Niin vain on ja tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, koska universumin luonteena on ylläpitää tasapainoa. Positiivinen virtaa negatiiviseen ja päinvastoin. Juuri suurimman synkkyyden hetkellä joku saapuu tuomaan valoa pimeyteen. Yhtä lailla kuin varjojen kohtaaminen voi olla vaikeaa, voi myös tuon valon vastaanottaminen olla synkällä hetkellä liian vaikeaa.
Siinä missä universumin tehtävänä on ylläpitää näiden voimien välistä tasapainoa, on elämän tarkoituksena luoda ja synnyttää liikettä niiden välillä. Kyse on elämänvoimasta tai luovuudesta, jonka tarkoituksena on liikuttaa noita energioita haluamiimme suuntiin osana omaa luomistyötämme; luovuuttamme. Tarkoitus ilmeisesti olisi, että tuo energioiden liikuttaminen tapahtuisi tietoisesta tilasta käsin, jotta emme liiaksi puuttuisi luomistyöllämme toisten ihmisten elämään ja olemiseen. Jos emme löydä sisäistä tasapainoa, teemme kuitenkin niin väistämättä. Aina kun teemme mitä tahansa, käytämme elämänvoimaamme. Jos emme itse ole valmiit katsomaan tuon näkyvän luomistyömme vastavoimaa, se kyllä löytää paikalle. Joku muu saapuu ilmentämään sitä, koska luomistyömme epätasapaino loistaa kuin majakka. Sen luokse löytävät useimmiten ne, joiden sisäinen tasapaino tarvitsee juuri sellaista epätasapainoa, jonka olemme yksipuolisella luomistyöllämme luoneet. Saamme elämäämme juuri sitä, mitä emme toivo, ja ehkä jopa pelkäämme. Ehkä juuri tätä on traumaperäinen käyttäytyminen, joka synnyttää epäterveitä riippuvuussuhteita ihmisten välille; liian voimakas positiivinen varaus vetää puoleensa liian voimakkaita negatiivisia varauksia. Liian ahkera vetää puoleensa liian laiskoja. Liian kiltti vetää puoleensa liian ilkeitä. Siinä sitten pyöritään tiiviissä tasapainossa, jossa kumpikin on sisäisesti epätasapainossa.
Mikä ero sitten on epätasapainoisella ja tasapainoisella luomistyöllä? Silmin nähden ei kovinkaan suuri. Kyse on kokonaisvaltaisen vastuun ottamisesta omista tunteistaan, sekä niiden tasapainottamisesta itsessään. Se tapahtuu kohtaamalla, käsittelemällä ja ilmaisella nuo tunteet. Ja juuri tässä järjestyksessä. Koska jos ilmaisemme tunteitamme ennen kuin olemme kohdanneet ja käsitelleet ne, jää tuo kohtaaminen ja käsitteleminen ympärillämme oleville ihmisille. He eivät sitten välttämättä ole hirvittävän tyytyväisiä saadessaan tehdä tuon tekemättä jääneen työn sinun puolestasi. Kun oppii kohtaamaan ja käsittelemään omat tunteensa, on niiden ilmaiseminenkin tasapainoista ja tuntuu ympärillä olevistakin ihmisistä turvalliselta. Sitä ennen pitää tietenkin aivan ensin oppia tunnistamaan omat tunteensa, eikä sekään ole mikään ihan helppo asia.
Mutta siitä tässä kaikessa siis on kyse. Opettelemme tunnistamaan, kohtaamaan, käsittelemään ja ilmaisemaan omia tunteitamme toistemme edessä, jotta voisimme käyttää luomisvoimaamme tasapainoisesti niin itse omassa elämässämme kuin yhdessä muiden kanssa. Tuolla oppimatkalla olemme jatkuvasti yhtä lailla toistemme oppilaita kuin opettajia ja yhtä lailla autettavia kuin auttajia. Siksi on hyvä suhtautua yhtä suurella kiitoksella siihen, että joku raivoaa meille kuin siihen, että hän jumaloi meitä. Hänen raivonsa nimittäin laantuu välittömästi sillä hetkellä, kun opimme itse tunnistamaan, kohtaamaan, käsittelemään ja ilmaisemaan oman raivomme. Sen jälkeen hänen raivoaan ei enää tarvita tasapainottamaan olemustamme, eikä se tule paikalle. Yhtä lailla tuo toisen ihmisen jumalointi loppuu, kun hän ymmärtää itse oman jumalallisuutensa.
Sama dynamiikka toimii tietysti niin yksilötasolla, parisuhteessa, ryhmässä, yhteisössä, yhteiskunnassa kuin koko maailmassakin. Millään tasolla rauha ei löydy sotimalla. Sota on vain keino yrittää itse ymmärtää (tai osoittaa jollekin toiselle), mikä sisäisessä maailmassa kaipaa tasapainotusta. Jokainen käy sitten omia sotiaan omassa elämänpiirissään niiden ihmisten kanssa, joiden seuraan on elämässään hakeutunut. Tai ajautunut. Siksi joidenkin sodat ovat näkyvämpiä kuin muiden ja niiden vaikutukset laajempia. Ehkä poliittisiin virkoihin olisi hyvä olla jonkinlainen sisäistä tasapainoa testaava pääsykoe. Vapauttavaa on kuitenkin se, että jos opit itse tunnistamaan, kohtaamaan, käsittelemään ja ilmaisemaan omat pelkosi, ei minkään maailman sodan (tai maailmansodankaan) pelkojen tarvitse enää tulla tasapainottamaan sisäistä maailmaa sinun luoksesi. Sinä olet niiltä suojassa. Se ei tarkoita silmien sulkemista tai sodan vaikutusten kieltämistä, mutta oma suhteesi tällaisiin tapahtumiin muuttuu. Se ei ole toki helppoa, sillä heti kun tuollainen pelko saa sinussa tilaa, löytävät myös nuo pimeydet ja pelot tiensä luoksesi heijastamaan sinulle sisäistä epätasapainoasi. Yhtä lailla kuin mikä tahansa pelko, se kuitenkin poistuu, kun tunnistat, kohtaat, käsittelet ja ilmaiset sen. Sitä ei kukaan voi toiselle kertoa, miten se kuuluu tehdä. Jokaisen on itse selvitettävä, miten nuo vaiheet hänen elämässään näyttäytyvät.
Kun ihminen sitten saavuttaa sellaisen uskon ja luottamuksen, mikä tuon sisäisen työn valmiiksi saattamiseen tarvitaan, ja löytää sisäisen rauhan ja tasapainon tilaan, ollaan jo jonkin suuren äärellä. Sellaisen, joka muuttaa maailmaa. Tällainen ihminen alkaa nimittäin heijastaa rauhaa ja tasapainoa, ja silloin hänen ympärilleen tulee ihmisiä, joiden elämästä sellaista puuttuu. Mihinkään tiettyyn ei kuitenkaan ole hyvä pyrkiä. On parempi keskittyä muuttamaan omaa sisäistä maailmaa ja pitämään se tasapainoisessa ja omille tunteille kaikin puolin rehellisessä tilassa. Se riittää. Silloin, ja vain silloin, tuo rauha voi levitä.
Sisäisen maailman tasapainottaminen ei tarkoita (ainakaan pelkästään) erakoitumista, vaan myös yhteyden säilyttämistä muihin ihmisiin. Yhteys muihin tuo väistämättä näkyväksi niin oman kuin muiden keskeneräisyyden ja pyytää sen hyväksymistä ja ymmärtämistä. Eli sitä, että sinun keskeneräinen luomistyösi aiheuttaa muille kuormaa, ja heidän keskeneräinen luomistyönsä sinulle. Sitä keskeneräisyyttä jokainen sitten kantaa tai peilaa muille ihmisille omien voimavarojen ja kykyjensä mukaan. Mutta ilman yhteyttä muihin, emme voi koskaan tietää, olemmeko oikeasti rauhan ja tasapainon tilassa. Vasta yhteys muihin ihmisiin paljastaa sen.
Kun tämän hyväksyy ja ymmärtää, voi sisäinen muutos alkaa. Sen jälkeen myös maailma ympärillä alkaa muuttua. Ihan itsestään. Sisäinen muutos leviää läheisiin ihmissuhteisiin ja heidän kauttaan laajemmalle yhteisöön, yhteiskuntaan ja maailmaan. Muutos on hidasta, työlästä ja usein näkymätöntä. Siihen ei myöskään voi vaikuttaa mitenkään muuten kuin säteilemällä tasapainoista luomistyötä ympärilleen. Ennemmin tai myöhemmin kaikki yritykset muuttaa jotakin imevät nimittäin luokseen tuon tekemällä tehdyn muutoksen vastavoiman, ja se kumoaa yksipuolisen luomistyön vaikutuksen. Sellaisessa vellovien polariteettien maailmassa me olemme nyt pitkään eläneet, ja sieltä me olemme siirtymässä kohti tasapainoista luomistyötä. Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea tuo siirtymävaihe mukanaan tuo, ja miltä maailma sen jälkeen näyttää.