MINUN
TARINANI

RAHASTA JA RAKKAUDESTA VIEHÄTTYNYT PIENI MIES

 

Olin pienenä kovin viehättynyt kahdesta asiasta: tytöistä ja rahasta. Aloitetaan rahasta: Säästin viikkorahani ja keräsin pulloja. Ihailin pankkikirjani kasvavaa saldoa ja Roope Ankan rahasäiliötä. Myöhemmin opiskellessani oikeustiedettä päädyin töihin pankkiin. Olin siellä neljä vuotta, kunnes valmistuin ja pääsin työhaastatteluun asianajotoimistoon. Ilmoitin haluavani veroryhmään, mutta minulta kysyttiin, haluaisinko rahoitusryhmään. En halunnut, mutta halusin töitä, joten sinne rahoitusryhmään minä lopulta päädyin. Se ei ollut minun paikkani, ja siirryin sieltä takausvakuutusyhtiöön, jossa olin 14 vuotta tekemisissä rahan kanssa. En saanut rahasäiliötä, mutta ei minulla huonostikaan mennyt. Opin ymmärtämään, mitä raha on ja miten se toimii, mutta ei se minun kutsumukseltani tuntunut. Se oli jotain, minkä osasin, mutta kyllä minua paljon enemmän kiinnosti jokin aivan muu. Nyt päästään niihin tyttöihin ja rakkauteen.

Niihinkin olin tutustunut jo ihan pienenä, kun kohtasin ensirakkauteni iltapäiväkerhossa 5-vuotiaana. Hän oli ihana, ja keinuimme pihakeinuissa samaan tahtiin. Se tarkoitti, että ollaan naimisissa, joten ajattelin asian olevan sillä selvä. Niinpä kieltäydyin kohteliaasti perhetuttavien luona vieraillessamme perheen tytön pussausehdotuksesta. Kerroin, että olen jo päättänyt mennä naimisiin ihastukseni kanssa. Oletin tämän selventäneen tilannetta tarvittavissa määrin, ja ehdotin, että jatkaisimme mukavaa sängyllä hyppimistä. Kävi kuitenkin niin, että jakamani informaatio aiheutti perheen tytössä pettymyksen, joka keskeytti harvinaisen mahdollisuuden sängyllä hyppimiseen. Joitain päiviä myöhemmin oli sitten minun vuoroni kokea oma pettymykseni. Tunteeni eivät saaneetkaan vastakaikua ihastukseltani, eikä hän jakanut näkemystäni naimisiinmenostamme. Rakkauden ensimmäiset oppiläksyt jättivät pienen pojan haikailemaan vielä pitkäksi aikaa niin ensirakkauden kuin ensisuudelman perään.

 

 

ITSEÄÄN ETSIVÄ NUORI MIES

 

Päästyäni yli ensirakkauden haavoista, olen useaan otteeseen saanut rakastaa ja tuntea itseni rakastetuksi. Parisuhde on ollut minulle aina tärkeä asia, ja olen kokenut sen suurimmaksi mahdollisuudeksi oppia rakkaudesta ja kasvaa ihmisenä. Olen aina tiennyt, että minun kuuluu jakaa elämänpolkuni jonkun kanssa, joka kokee samoin. Suurin haaste minulle on ollut oppia elämään parisuhteessa ilman, että kadotan itseäni. Ensirakkaudestani asti olen aina sitoutunut parisuhteeseen hyvin määrätietoisesti. Tuon sitoutumisen myötä olen aina ennemmin tai myöhemmin kadottanut vapauteni ja sen myötä lopulta itseni. Lopulta en enää koe olevani rakastettava enkä sitten rakastettu.

Monen kokeilun jälkeen olen ymmärtänyt, että itsensä kokeminen rakastettavaksi on elimellisesti yhteydessä ihmisen kykyyn olla oma itsensä ja rakastaa itseään sellaisena kuin on. Omana todellisena itsenään ihminen on aina vastustamattoman rakastettava ja siten myös rakastettu. Lopulta voimme vain olla rakastettavia ja rakastaa. Niin yksinkertaista se on, mutta vain teoriassa. Toisesta ihmisestä välittäminen saa meidät tekemään mitä ihmeellisimpiä asioita, joiden myötä lakkaamme olemasta oma itsemme ja muutumme huomaamattamme rakkauden kerjäläisiksi.

Lopulta minäkin pääsin kuin pääsinkin naimisiin ja sain toivomani perheen ja kaksi ihanaa lasta. Minulla oli hyvä työ ja perhe-elämä, josta olin aina unelmoinut. Sitten elämä yllätti. Olin jo jonkin aikaa kokenut tarvetta löytää sen pienen Tuukan luokse, jolla oli jotakin sellaista viisautta, jonka olin itse kadottanut. Eräällä retriitillä menin sitten pyytämään tämän yhteyden palauttamista, ja sehän tapahtui varsin nopeasti. Heräsin keskellä yötä valtavaan päänsärkyyn, jota seurasi käsittämätön kokemus. Koin ensin valtavaa lohduttomuutta ja yksinäisyyttä, jota purin tyhjässä salissa kyyneleiden ja huudon välityksellä. Minut lyötiin kirjaimellisesti polvilleni, enkä osannut enää muuta kuin pyytää apua. En tiennyt keneltä sitä pyysin, mutta sain mitä pyysin. Yhtäkkiä koin valtavan läsnäolon tunteen, ja hervoton itkuni pysähtyi kuin seinään. Oli kuin minua olisi pidetty sylissä ja tuntui, että huone oli täynnä rakastavia ihmisiä. Yhtäkkiä itkin kiitollisuudesta ja tiesin, etten olisi koskaan yksin. Sillä hetkellä jokin muuttui sisälläni. Osasin kuvata kokemustani vain sanomalla, että ”Kaikki on muuttunut, vaikka mikään ei ole muuttunut”. Myöhemmin ymmärsin, että sisälläni kaikki oli muuttunut, mutta ulkoinen maailma näytti edelleen samalta. Nyt vuosia myöhemmin tuo ulkoinen maailma on linjautunut sisäisen muutokseni kanssa, eikä mikään ole enää niin kuin silloin.

 

 

MATKALLA KOHTI AIKUISUUTTA

 

Olin tutkimusmatkallani rahan ja rakkauden maailmaan oppinut paljon, mutta myös kadottanut oman todellisen itseni. Kun lopulta löysin takaisin itseni äärelle, jouduin määrittelemään suhteeni niin rahaan kuin rakkauteen aivan uudesta näkökulmasta. Jouduin kysymään, mitä ne kaikki oppimani asiat itse asiassa minulle merkitsevät. Huomasin, että vastaus oli hyvin toisenlainen, kuin mitä yhteiskuntamme niistä minulle oli opettanut. Kyse ei ollut oikeastaan edes valinnasta, vaan ymmärsin, että minun on elettävä todeksi se, minkä sydämessäni koen oikeaksi.

Se oli pelottavaa ja tarkoitti kaiken sellaisen karsimista, mikä minuun oli tarttunut itseni ulkopuolelta. En tiedä olisinko kyennyt siihen yksin, mutta sain oppaakseni kumppanin, jonka kanssa olen saanut kulkea satumaisen kauniin ja ihmeellisen matkan. Tuolla matkalla olemme päättäväisesti opetelleet rakastamaan itseämme toistemme edessä sellaisina kuin todella olemme. Se ei ole aina ollut kivaa tai kaunista. Kuvainnollisesti se on välillä tuntunut matkalta omille helvetin porteille ja sieltä takaisin. Siellä on toisen edessä saanut kohdata kaikki sellaiset varjot ja tunteet, joita ei todellakaan olisi halunnut päivänvaloon tuoda. Rakkauden polku on vaativa ja siitä ovela, että se valaisee juurikin kaiken sen, mitä yritämme parhaamme mukaan muilta piilottaa. Sellaisten varjojen valaisuun liittyy väistämättä kipua, kärsimystä ja tuskaa. Niistä huolimatta koen, että en ole menettänyt mitään. Ennemminkin kaikki minulle tärkeä on puhdistunut sellaisesta, mikä ei ollut totta. Matka helvetin porteille ja takaisin poltti kaiken, mikä ei ollut aitoa ja puhdasta, ja jätti jäljelle sen, mikä oli totta.

Olisinko astunut tuolle polulle, jos olisin tiennyt, mitä kaikkea on vastassa? Tuskinpa. Olisin kokenut, että minulla on liikaa menetettävää, enkä olisi uskaltanut. Entä kadunko, että tein niin? Sanotaan niin, että ennemminkin katuisin, jos en olisi seurannut sydäntäni. En minä edelleenkään koe olevani perillä, mutta olen paikassa, jossa on paljon vähemmän pelkoa ja enemmän rakkautta. Enää minun ei tarvitse etsiä sitä kerhon pihan keinusta tai rahasäiliöstä. Nykyään pyrin luomaan sisälleni ja ympärilleni tilan, jonka rakkaus voi täyttää ja mistä käsin se voi säteillä. Silloin on itsekin helpompi luottaa ja kokea olevansa rakastettava ja rakastettu.